Pitkä harjoittelutauko on ohi. Lupasin kirjoittaa artikkelin aiheesta ”Miksi harjoittelun jatkaminen on niin vaikeata” Suomen Muso Shinden Ryu – yhdistyksen Hansha-julkaisuun.
Joka tapauksessa erinäisten seikkojen johdosta sain kerättyä sen verran tahdonvoimaa, että ilmestyin iaido-seura Hikarin tiistaiharjoituksiin.
Asiasta kiinnostuneille voi kertoa, että Hikari ei tässä yhteydessä tarkoita hikipinkoa, vaan on Helsinkiläinen budo-seura, jossa harjoitellaan iaidoa, kyudoa, kenjutsua sekä jodoa. Kuten lukija arvaa, Hikari on japania ja tarkoittaa valoa. Hikari on sattumoisin myös muuan shinkansen-junan nimi, vähän niin kuin Lentävä kalakukko, mutta hyvin vähän.
Itse harjoittelu sujui jokseenkin odotetulla tavalla. Paljon on unohtunut ja kadonnut lihasmuistista. Kuntokin on kerta kaikkiaan rapistunut. Shoden-sarja on kuitenkin muistissa sillä tavoin, että kaikki kaksitoista kataa ja niiden tapahtumat ovat mielessä.
Mikä tässä nyt sitten on ollut niin vaikeata. Olen vedonnut työkiireisiin, väsymykseen ja vaikka mihin tekosyyhyn, enkä ole tunnustanut, että pysähtyminen ja taantuminen ja niiden pelko on ollut tosiasiallinen syy jättää menemättä harjoituksiin. Saavutetun taidon menettämisen tunnustaminen on ollut kiusallista. Omahyväisissä ja epärealistisissa mielikuvissa omasta erinomaisuudesta kelluminen on ollut lohtuna.
Torstaina on sitten kendo-harjoittelua Ki-ken-tai-ichi – seuran puitteissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti