Vieläkin motivaatiosta.
Olin oivaltavinani jotain omakohtaista eilen liittyen treenimotivaatioon ja siihen, että viimeisen kuukauden aikana on ollut todella vaikeata, eli en ole saanut käytyä treeneissä. Oivallus syntyi telkkaria katsoessa ja liittyi siihen, milloin treenimotivaatio oli korkeimmillaan ja etenkin siihen minkälaisessa elämäntilanteessa olin silloin.
Suoraan sanottuna elämäntilanne dōjōn ulkopuolella oli silloin jokseenkin sietämätön. Avioliitto nitisi ja natisi liitoksissaan, tyttären suuntaan podin selvittämätöntä syyllisyyttä ja töissä oli aivan järjetön paine. Näin ollen tiukka treenaaminen oli sopiva pakotie näistä ongelmista ja tarjosi edes yhden paikan maailmassa, jossa elämä tuntui olevan edes jollain tavoin hallittavissa. Hallittavissa siten, että kun teki niin kuin sensei sanoi, niin se oli hyvä ja edisti asiaa.
Nyt kun avioliitto on jo aikaa sitten rauennut ja tyttären suuntaan asiat ovat merkittävästi paremmalla tolalla, dōjō on menettänyt pakopaikkana merkityksensä. Kiusallisen tästä ajatuksesta tekee, että minulla on saattanut olla täysin väärä motiivi harjoitella sekä iaidoa että kendoa.
Otolliseksi tämän hetken tälle pohdinnalle tekee se, että iaito hajosi korjauskelvottomaksi valitettavissa olosuhteissa. Uuden tilaaminen vie aikansa, eli kaikki viivästyy taas. Mutta sellaista meikäläisen elämä näyttää olevan: jos en itse tunaroi, niin sitten joku muu. Onneksi on kendo!
Palaan harjoittelumotivaatioon. Googlasin keskusteluryhmiä’ ja vastaus kysymykseen ”Miksi harjoittelet” on yleensä ”Koska se on kivaa”. Hieman jäsentyneemmät vastaukset saatavat sisältää liikuntapuolen mutta kukaan ei rohjennut puhua kendon tai iaidon henkisestä puolesta mitään. On ilman muuta selvää, että japanilainen miekkailu nykymuodossaan sisältää ainakin harjoittelijan kannalta urheilullisen tai kuntoon liittyvän näkökohdan. Tämä näyttäisi olevan kirjallisuudessakin keskeinen tulokulma harjoitteluun. Surkeakuntoisena on paha harjoitella, mutta säännöllinen treeni nostaa väkisinkin kuntoa. Tämän asian kanssa olen itse kamppaillut otsa hiessä kirjaimellisesti ja kamppailen edelleen.
Mutta japanilainen miekkailu ei voi olla lähtökohtaisesti kuntojumppaa. Voin hyvin kuvitella, että Japani-entusiasmi olisi erinomainen lähtökohta treenaamiselle. Ehkä olen jollain mittarilla katsottuna lievä Japani-entusiasti, mutta Japanese for Beginners –oppikirja, jonka ostin Tokion rautatieasemaa vastapäätä olevasta kirjakaupasta on saanut olla jokseenkin rauhassa kirjahyllyssä. Entä henkien puoli sitten. Minun on ilmeisen vaikeata nähdä länsimaisista lähtökohdistani tätä paljonpuhuttua henkistä asiaa budoharjoittelussa yleensä. Ehkä se johtuu siitä, että olen aivan yhtä individualismin, kyynisyyden ja maallistumisen läpitunkema kuin koko muukin suomalainen yhteiskunta. Minun on vaikea kuvitella, että olisi olemassa jonkinlainen erillinen ja henkinen puoli minua, joka kehittyisi merkittävästi miekkailuharjoituksissa. Jos tällä tarkoitetaan kuoleman kohtaamisen harjoittelua, olen muutaman kerran niin sanotusti katsonut oman elämäni loppumisen mahdollisuutta lähietäisyydeltä, enkä usko että tähän on enää paljon lisättävää. Ymmärtääkseni minulla on varsin mutkaton suhtautuminen kuolemiseen.
Suhde elämiseen on sen sijaan merkittävästi mutkikkaampi, mutta oikenevatko mutkat dōjōlla?
Onko niin, että koska asetan suoriutumisvaatimukset itselleni niin epärealistisesti, että en kykene saavuttamaan niitä ja näin ollen hukkaan motivaation. Miten helvetissä tämä homma oikein menee?
3 kommenttia:
Lainaus:
Entä henkien puoli sitten. Minun on ilmeisen vaikeata nähdä länsimaisista lähtökohdistani tätä paljonpuhuttua henkistä asiaa budoharjoittelussa yleensä. Ehkä se johtuu siitä, että olen aivan yhtä individualismin, kyynisyyden ja maallistumisen läpitunkema kuin koko muukin suomalainen yhteiskunta. Minun on vaikea kuvitella, että olisi olemassa jonkinlainen erillinen ja henkinen puoli minua, joka kehittyisi merkittävästi miekkailuharjoituksissa.
Vastaus:
Tuossahan tuo on summattu aika hyvin. Henkistä kasvua on ei pysty pakottamaan tietyn kaavan mukaisesti. Tai varmasti pystyy mutta on silloin "foundation" tälle kasvulle rakenettu hiekasta vai kivestä ? Henkisten asioiden kasvu imho vaatii ns. vapaata assosiaatiota ja tahtoa (ettei mene itsepetoksen piikkiin), ei tiettyä määränpäätä ja työtä. Totaalinen vastakohta siis esim kunnon kohottamiselle.
Olipa ansiokas kommentti tuossa yllä!
Itse kirjoituskin on ansiokas! Harjoittelun merkitys toden totta - miksi esimerkiksi muusikot harjoittelevat?
Onko tällä seikalla mitään yhtymäkohtaa budolajeihin?
Kysyn aidosti, koska en tunne budolajeja kuin sen verran, että laadukkaissa sushiravintoloissa kunnon budo- tai tarkemmin sumoannos sisältää 78 makirullaa rasvaisella kalalla höystettynä.
Ei ole syytä kysyä, miksi ihminen ilmaisee itseään. Ihminen, tullakseen ihmiseksi, haluaa lisätä itsetuntemustaan ja jäsentää itsensä suhteen maailmaan tai todellisuuteen mielekkäästi. IHminen haluaa tulla sinuiksi itsensä kanssa, selvittää olemassaolon ristiriitaa jne., siis tullakseen ihmiseksi.. Siksi ihminen filosofoi ja runoilee. Ja nykymaailmassa käy terapiassa - joka muuten viime kädessä pohjautuu aina filosofiaan, ei psykologiaan, joka on vain käytännön sovellutus siitä filosofiasta, joka siellä pohjalla sattuu olemaan. Vertaa psykoanalyysin ihmiskäsitys esimerkiksi ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan, joka painottaa ihmisen kognitiivisuutta.
Sivupolkujen suurlähettiläällä meinaa tässä kohtaa jalat kastua.
Miksi harjoitella itseilmaisua? Eikö itse harjoitteleminen ole jo itseilmaisua?
"Ei ole syytä kysyä, miksi ihminen ilmaisee itseään." - siteeraan itseäni ja kysäisen: onko sittenkin tarpeen?
Miksi soittaja soittaa? Paetakseen, usein. Kohottaudutaan nimittäin irti turpeesta, kun viritetään instrumentit ja puhalletaan ilmaan sävelet, jotka henkistävät ja nostavat majesteetillisiin vibraatioihin, to the higher ground. Tämä oli tyhmästi sanottu, koska eskapismi latistaa taiteen viihteeksi. Toisaalta viihtyvyys on olonsa kotoisaksi tuntemista, eli jos itsetuntemus lisääntyy ja ihminen on sinut, hän viihtyy. Tarvitaan kaksi viihdekonseptia, viihde1 tarkoittaa lämpimän keskikaljan höystämää henkistä latteutta, viihde2 tarkoittaa tositaidetta.
Huima tilanne: kaikki soitto alkaa hiljaisuudesta. Hiljaisuuden opetteleminen voisi olla hyvä orientaatio soittajalle. Keskittyminen.
Sitten tulee toisto. Hengitysharjoitus - ilmaisu loppuu laulajalla kesken, jos ei osaa hengittää tai jos kantapäät eivät pysy maassa, ja hapen ja hiilidioksidin tasapaino menee vituraan.
Näitä yhdistää yksi seikka - harjoitellaan tekniikkaa, joka on muoto. Ja muodon ja materian kautta tapahtuu ilmaisu, joka on se, mitä taideteos esittää. Näiden jännitteestä murtautuu jotain hallitsematonta ja järisyttävää, jos on murtautuakseen. Tillichiläinen taideteoria!
Kuntojumppaajilla ei ole kuin tekniikka. Kuntojumppaajalla ei ole sielua.
Harjoittelun motiivi voi olla, että jos on sisäinen tarve tulla kosketuksiin suurien asioiden kanssa, tämä kosketus tapahtuu jonkin muodon kautta. Sinänsä itse kosketusta suurten asioiden kanssa ei voi harjoitella, koska harjoittelu itsessään on tekniikkajumppaa.
Tämä oli tajunnanvirrallla suollettu, ei puntaroitua, ainakaan loppuun.
perhana - se olikin Jani T.A.... olisko pitnt arrvata.
Lähetä kommentti