Vieläkin motivaatiosta.
Olin oivaltavinani jotain omakohtaista eilen liittyen treenimotivaatioon ja siihen, että viimeisen kuukauden aikana on ollut todella vaikeata, eli en ole saanut käytyä treeneissä. Oivallus syntyi telkkaria katsoessa ja liittyi siihen, milloin treenimotivaatio oli korkeimmillaan ja etenkin siihen minkälaisessa elämäntilanteessa olin silloin.
Suoraan sanottuna elämäntilanne dōjōn ulkopuolella oli silloin jokseenkin sietämätön. Avioliitto nitisi ja natisi liitoksissaan, tyttären suuntaan podin selvittämätöntä syyllisyyttä ja töissä oli aivan järjetön paine. Näin ollen tiukka treenaaminen oli sopiva pakotie näistä ongelmista ja tarjosi edes yhden paikan maailmassa, jossa elämä tuntui olevan edes jollain tavoin hallittavissa. Hallittavissa siten, että kun teki niin kuin sensei sanoi, niin se oli hyvä ja edisti asiaa.
Nyt kun avioliitto on jo aikaa sitten rauennut ja tyttären suuntaan asiat ovat merkittävästi paremmalla tolalla, dōjō on menettänyt pakopaikkana merkityksensä. Kiusallisen tästä ajatuksesta tekee, että minulla on saattanut olla täysin väärä motiivi harjoitella sekä iaidoa että kendoa.
Otolliseksi tämän hetken tälle pohdinnalle tekee se, että iaito hajosi korjauskelvottomaksi valitettavissa olosuhteissa. Uuden tilaaminen vie aikansa, eli kaikki viivästyy taas. Mutta sellaista meikäläisen elämä näyttää olevan: jos en itse tunaroi, niin sitten joku muu. Onneksi on kendo!
Palaan harjoittelumotivaatioon. Googlasin keskusteluryhmiä’ ja vastaus kysymykseen ”Miksi harjoittelet” on yleensä ”Koska se on kivaa”. Hieman jäsentyneemmät vastaukset saatavat sisältää liikuntapuolen mutta kukaan ei rohjennut puhua kendon tai iaidon henkisestä puolesta mitään. On ilman muuta selvää, että japanilainen miekkailu nykymuodossaan sisältää ainakin harjoittelijan kannalta urheilullisen tai kuntoon liittyvän näkökohdan. Tämä näyttäisi olevan kirjallisuudessakin keskeinen tulokulma harjoitteluun. Surkeakuntoisena on paha harjoitella, mutta säännöllinen treeni nostaa väkisinkin kuntoa. Tämän asian kanssa olen itse kamppaillut otsa hiessä kirjaimellisesti ja kamppailen edelleen.
Mutta japanilainen miekkailu ei voi olla lähtökohtaisesti kuntojumppaa. Voin hyvin kuvitella, että Japani-entusiasmi olisi erinomainen lähtökohta treenaamiselle. Ehkä olen jollain mittarilla katsottuna lievä Japani-entusiasti, mutta Japanese for Beginners –oppikirja, jonka ostin Tokion rautatieasemaa vastapäätä olevasta kirjakaupasta on saanut olla jokseenkin rauhassa kirjahyllyssä. Entä henkien puoli sitten. Minun on ilmeisen vaikeata nähdä länsimaisista lähtökohdistani tätä paljonpuhuttua henkistä asiaa budoharjoittelussa yleensä. Ehkä se johtuu siitä, että olen aivan yhtä individualismin, kyynisyyden ja maallistumisen läpitunkema kuin koko muukin suomalainen yhteiskunta. Minun on vaikea kuvitella, että olisi olemassa jonkinlainen erillinen ja henkinen puoli minua, joka kehittyisi merkittävästi miekkailuharjoituksissa. Jos tällä tarkoitetaan kuoleman kohtaamisen harjoittelua, olen muutaman kerran niin sanotusti katsonut oman elämäni loppumisen mahdollisuutta lähietäisyydeltä, enkä usko että tähän on enää paljon lisättävää. Ymmärtääkseni minulla on varsin mutkaton suhtautuminen kuolemiseen.
Suhde elämiseen on sen sijaan merkittävästi mutkikkaampi, mutta oikenevatko mutkat dōjōlla?
Onko niin, että koska asetan suoriutumisvaatimukset itselleni niin epärealistisesti, että en kykene saavuttamaan niitä ja näin ollen hukkaan motivaation. Miten helvetissä tämä homma oikein menee?
